BIOGRAFIAT WIKI TEEMAT VIDEOT UUTISET PALKINNOT INFO YHTEYSTIEDOT
HAKU

Kalevala

Pomus

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sisällysluettelo

Perustiedot

Tärkeät päivämäärät

Perustettu syksyllä 1969, Helsinki
Lopetettu syyskesällä 1978

Perustettu uudelleen 1995 (vain levytys)


Jäsenet

Henry ”Remu” Aaltonen, rummut, laulu (1969–1971)
Markku ”Beaver” Aitto-oja, rummut (1969–1970 ja 1974–1978)
Alf ”Affe” Forsman, rummut (1970, 1973)
Tarmo ”Tarkki”Halinen, kitara (1969–1970)
Heikki ”Hessu” Hiekkala, kosketinsoittimet (1977–1978)
Pekka ”Albert” Järvinen, kitara (1970)
Raimo Karima, kosketinsoittimet (1976)
Sakari Kukko, saksofoni, huilu (1972–1973)
Matti Kurkinen, kitara (1970–1975)
Urpo ”Zape” Leppänen, laulu, rummut (1974–1978)
Francis Looby, lyömäsoittimet (1970–1971)
Markku ”Make” Luukkanen, rummut (1971–1973)
Harri ”Hara” Saksala, laulu, lyömäsoittimet, huuliharppu, haitari (1970–1973)
Juha ”Lido” Salonen, basso, kitara (1969–1978)
Ari Vaahtera, basso (1974–1978)
Kari Vahtiala, kosketinsoittimet (1976)
Raimo Wallén, saksofoni, huilu (1971)

Kontaktit

Jukka Hauru, tuottaja

Tommi Liuhala, tuottaja

Mats Huldén, sanoittaja (kääntäjä / englanti)

Jim Pembroke, sanoittaja
Peter O’Neill, sanoittaja

Kokoonpanot

Henry ”Remu” Aaltonen, laulu
Tarmo Halinen, kitara
Markku ”Beaver” Aitto-oja, rummut
Juha ”Lido” Salonen, basso
(1969)

Remu Aaltonen, rummut, laulu
Pekka ”Albert” Järvinen, kitara
Lido Salonen, basso
(1970)

Remu Aaltonen, rummut, laulu
Albert Järvinen, kitara
Lido Salonen, basso
Alf ”Affe” Forsman, rummut
Francis Looby, lyömäsoittimet
(1970)

Remu Aaltonen, rummut, laulu
Matti Kurkinen, kitara
Lido Salonen, basso
Francis Looby, lyömäsoittimet
(1970–1971)

Remu Aaltonen, rummut, laulu
Matti Kurkinen, kitara
Lido Salonen, basso
Francis Looby, lyömäsoittimet
Harri Saksala, laulu, lyömäsoittimet
(1971)

Remu Aaltonen, rummut, laulu
Matti Kurkinen, kitara
Lido Salonen, basso
Raimo Wallen, saksofoni, huilu
(1971)

Lido Salonen, basso
Matti Kurkinen, kitara
Markku Luukkanen, rummut
Harri Saksala, laulu, lyömäsoittimet, huuliharppu, haitari
(1971–1973)

Lido Salonen, basso
Matti Kurkinen, kitara
Harri Saksala, laulu, lyömäsoittimet
Affe Forsman, rummut
Sakari Kukko, saksofoni, huilu
(1973–1974)

Lido Salonen, kitara
Matti Kurkinen, kitara
Urpo ”Zape” Leppänen, laulu, rummut
Ari Vaahtera, basso
(1974)

Lido Salonen, kitara
Matti Kurkinen, kitara
Zape Leppänen, laulu, rummut
Ari Vaahtera, basso
Beaver Aitto-oja, rummut
(1974–1975)

Lido Salonen, kitara
Zape Leppänen, laulu
Ari Vaahtera, basso
Beaver Aitto-oja, rummut
(1975)

Lido Salonen, kitara
Zape Leppänen, laulu
Ari Vaahtera, basso
Beaver Aitto-oja, rummut
Raimo Karima, kosketinsoittimet
(1976)

Lido Salonen, kitara
Zape Leppänen, laulu
Ari Vaahtera, basso
Beaver Aitto-oja, rummut
Kari Vahtiala, kosketinsoittimet
(1976)

Lido Salonen, kitara
Zape Leppänen, laulu
Ari Vaahtera, basso
Beaver Aitto-oja, rummut
Heikki ”Hessu” Hiekkala, kosketinsoittimet
(1977–1978)

Reunion Line-up:
Lido Salonen, kitara
Zape Leppänen, laulu
Hanna Ekola, laulu
Pekka Pohjola, basso
”Kinde” Leskinen, rummut
(1995)

Biografia

Yksi suomalaisen 1970-luvun rockin keskeisiä yhtyeitä oli helsinkiläinen Kalevala. Vuosina 1969–1978 yhtyeessä vaikutti toistakymmentä kotimaisen rockin merkittävää tekijää. Kalevalan kantavana voimana voidaan pitää basisti / kitaristi Lido Salosta, joka perusti yhtyeen syksyllä 1969.

Yhtyeen historia on varsin selkeästi kaksiosainen. Ensimmäiseltä vaiheelta on olemassa tallenteita vain joistakin konserttiesiintymisistä. Toisen vaiheen aikana yhtye julkaisi kolme LP:tä, ja niistä etenkin kaksi ensimmäistä ovat suomalaisen englanninkielisen kitararockin ohittamattomia julkaisuja. Alkuvuosien raskaampi, 60-luvun lopun rock- ja bluestyyliin pohjaava boogie sai kuitenkin paljon suosiota varsinkin suurempien kaupunkien klubiyleisöissä, ei vähiten taitavan kitaristinsa Albert Järvisen vuoksi. Kalevala oli yksi ahkerimmin keikkailleista rock-yhtyeistämme 70-luvun alussa.

Kalevala muutti musiikillista suuntaansa ensin kitaristin vaihduttua Matti Kurkiseen, ja perään vielä lisää rumpali Remu Aaltosen saadessa potkut. Yhtyeestä tuli yksi maamme keskeisistä 70-luvun puolenvälin progressiivisista rockyhtyeistä. Muutaman miehistövaihdoksen sekä tyylillisen hakemisen jälkeen Kalevalan kohtaloksi tuli lopulta kuitenkin uuden aallon alle pyyhkiytyminen ja keikkojen hiipuminen 70-luvun lopussa. Kalevala lopetti aktiivisen toimintansa 1978, ja yhtyeen perustajajäsen, koko ajan johtajana ollut Lido Salonen ryhtyi täysipäiväiseksi ohjelmatoimiston pyörittäjäksi.

Raskaan rockin trio

Lido Salonen oli soittanut ennen Kalevalaa monissa helsinkiläisissä popyhtyeissä. Kesällä 1969 Salonen näki helsinkiläisen Incense-yhtyeen konsertin ja vaikuttui yhtyeen laulusolistista, jo monissa kokoonpanoissa (mm. Creatures) vaikuttaneesta Remu Aaltosesta. Salonen marssi takahuoneeseen ehdottamaan uuden yhtyeen perustamista ilmoittaen, että myös Incense-rumpali Beaver Aitto-oja kuului suunnitelmaan. Nuoren miehen innostuneisuus teki parivaljakkoon niin suuren vaikutuksen, että ideaan päätettiin tarttua. Ensimmäiseen Kalevala-kokoonpanoon kitaristiksi tuli jo aiemmin Salosen kanssa soittanut Tarmo Halinen, Lidon hoitaessa basistin tehtävät.

Ensimmäinen kokoonpano jäi kuitenkin lyhytikäiseksi hajoten jo vuodenvaihteessa 1969–70. Intro-lehti ehti silti kirjoittaa ensimmäiseen tammikuun 1970 numeroonsa artikkelin jo hajonneesta Kalevalasta, verraten yhtyeen tyyliä brittiläisen, raskaan ja r & b -pohjaisen musiikin pioneereihin Led Zeppeliniin ja Jeff Beckiin. Kalevala oli vuoden lopulla palannut kolmiviikkoiselta Ruotsin kiertueelta, ja vaikka järjestelyt eivät olleet toimineetkaan niin kuin piti, kehuivat pojat kuitenkin sikäläistä yleisöä kotimaista paremmaksi: ”Ruotsalaisyleisö oli tottuneempaa kovaan menoon”. Toisaalta Lido myöhemmin totesi: ”Meidän lavashow levitti mainetta niin hyvin, että jossain vaiheessa ne ilmoitti, että takaisin ei tarvi tulla”.

Kalevalan toinen, alkuvuodesta 1970 vaikuttanut kokoonpano oli siinä mielessä legendaarinen, että yhtyeen kitaristiksi tuli kovana blues-kitaristina tunnettu Pekka Järvinen (joka sai Albert-kutsumanimensä näihin aikoihin), Remun siirtyessä laulamaan rumpujen taakse. Tämän Kalevalan tyyliä voidaan pitää jo jonkinlaisena Hurriganesin esiasteena. Vaikutteita ja materiaalia otettiin niin vanhasta rockista ja rhythm and bluesista kuin uudemmista kitarayhtyeistäkin. Ohjelmistossa kuultiinkin esimerkiksi Little Richardin Keep-a-knockin’, Johnny Kidd & The Pirates’in Shakin’ all over, ja Made In Swedenin I Don’t Care. Esimerkiksi huhtikuun lopulla 1970 ensivierailullaan Suomessa (Kulttuuritalolla Helsingissä) soittanut yhdysvaltalainen laulaja / kitaristi Johnny Winter jätti yleisössä olleisiin Kalevala-miehiin niin syvän vaikutuksen, että Winterin setistä jäivät suomipoikien ohjelmistoon suhteellisen pysyvästi esimerkiksi r & b- ja rock-klassikot Good morning little schooolgirl ja Johnny B. Goode.

Pienestä klubiskenestä laajempaan tietoisuuteen Kalevala siirtyi varsin nopeasti muutamien isojen konserttitapahtumien myötä. Helmikuun lopulla 1970 yhtye oli mukana mittavassa popkonsertissa Kulttuuritalolla, minkä järjesti muutamaa kuukautta aiemmin perustettu muusikoiden ammattiyhdistysosasto Popmuusikot ry. Helsingin Sanomiin näyttävän, kolmella kuvalla (kärkenään Kalevala) varustetun raportin konsertista kirjoittanut Riitta-Eliisa Heino mainitsi rumpali / vokalisti Remu Aaltosen ”erottuneen edukseen”. Ilta-Sanomien nimimerkki Eikka [Eino Leino] totesi Kalevalan ”yhteispanoksen olleen illan huomattavimpia”. Toisaalta Seura-lehden toimittajan mielestä Kalevalasta oli ainoastaan kitaristi maininnan arvoinen, kun ”Pekka Järvisen sinänsä taidokkaat kitarasoolot sortuivat rytmiryhmän epätäsmällisyyteen”. Calle Lindholm oli Rytmi-lehdessä samoilla linjoilla: ”Koko bändin runkona toimi kitaristi Pekka Järvinen, jonka sarjat olivat kauniita, tehokkaita ja erittäin musikaalisia”. Lindholm jopa kyseenalaisti muiden muusikoiden lavalla olon, ja suositteli lopuksi Järviselle yhtyeenvaihtoa: ”[Se] saattaisi olla muusikkouran kehittymisen kannalta terveellistä”. Bändin ohjelmisto ei tainnut tuolloin vielä kunnolla hallussa olla, minkä voi kuusituntisesta konsertista tehdyltä radionauhoitukselta Kalevalan osuudessa kyllä hyvin kuulla. Kokonaisuus alkaa pitkissä jammailutyyppisissä osuuksissa nopeasti kadota, eikä edes aloitusnumero Slippin’ and slidin’ tahdo pysyä Järvisen soolo-osuuden aikana ryhdissä, kun Salonen ei bassollaan yllättäen liikukaan selkeästi blueskaavan mukaan.

Kertalaakista tieto yhtyeestä laajeni monikertaiseksi, kun Kalevala esiintyi ensimmäisessä Turun Ruisrockissa elokuussa 1970, vahvistuksenaan toisena rumpalina Alf Forsman. Kuvioon otettiin vakituisemmin mukaan myös trinidadilainen lyömäsoittaja Francis Looby, joka oli tullut maahan ravintolayhtyeen rumpalina ja jäänyt sitä myöten tänne. 
 Pentti Kemppainen raportoi juhlien musiikillisesta annista Intro-lehdessä todeten Kalevalan ”osoittautuneen yhtyeeksi joka alkaa tehdä tilaa itselleen isojen joukossa. Poikien touhu perustuu raakaan rokkiin, Remun lauluun, ja rajuun rytmiin, johon otettiin lopussa congarummutkin mukaan”. Myös Helsingin Sanomien Julius Heikkilä piti Kalevalaa mielenkiintoisimmillaan setin loppupuolella, jolloin Looby astui lavalle congarumpaliksi ja Forsman siirtyi timbales-rumpujen pariin. Heikkilän näkemyksen mukaan yhtye edusti ”huomattavasti individuaalisempaa rocknäkemystä”, vaikka traditionaaliseen rockohjelmistoon tukeuduttiinkin. ”Enin osa huomiosta kiinnittyi kappaleiden persoonalliseen käsittelytapaan”, Heikkilä kirjoitti nostaen ”erinomaisena” pitämänsä kitaristi Pekka Järvisen ”kotimaiseen eliittiin lukeutuvaksi”.

Syksyllä Järvinen kuitenkin erosi yhtyeestä Aaltosen kanssa syntyneiden henkilökohtaisten erimielisyyksien takia, ja tilalle löydettiin espoolainen Matti Kurkinen. Valitettavasti varhainen Kalevala oli sikäli ajalle tyypillinen rock – tai niin kuin silloin sanottiin – popbändi, että sen vahvuus oli nimenomaan keikkatilanteiden suorassa yleisökontaktissa, eikä sen ohjelmisto ollut sisällöltään tai kaareltaan levytysmielessä riittävän kiinnostavaa. Onneksi tallella on joitakin keikkatallenteita – mm. tuo Ruisrock – joiden raitoja on myöhemmin julkaistu muutamilla kokoelmilla.

Esimerkiksi vuoden 1970 raitoja Helsingin Vanhan ylioppilastalon keikalta Albert Järvisen Patchy Moss -kokoelman yhteydessä kommentoidessaan totesi Esa Kuloniemi Soundissa marraskuussa vuonna 2000: ”[Kokoelman] Kaksi Kalevala-yhtyeen livetaltiointia ovat järjenlähtökamaa. Bändi lataa sellaisella eläimellisyydellä, että vastaavaa kuulee harvoin edes tänä päivänä. [-] Yhtyeen staili on jonkinlaista ’rokkenrollsantanaa’, intensiivistä viidakkotranssia”.

Suunta muuttuu

Kalevalan musiikillinen tyyli alkoi muuttua hieman jo kesällä 1970. Kahden rumpalin (Aaltonen & Forsman) sekä congasoittajan (Looby) myötä suuntaa haettiin hieman Santanan tyylisestä lattari- ja afrorockista. Esimerkiksi Suosikissa uutisoitiin yhtyeen tyylinmuutoksesta bluesbändistä raskaan rockin kautta ”Richie Havens -tyyliin”, ja Loobya kuvailtiin jo vetonaulaksi: ”Suomalaiset naiset kun näyttävät pitävän aivan erityisesti mustista miehistä – niin nuoret kuin vanhatkin”.

Topmost- ja Soulset-yhtyeissä tunnetuksi noussut Harri Saksala tuli toiseksi laulusolistiksi ja huuliharpistiksi syksyllä 1970, ja Forsman jäi pois. Kokoonpanolla Aaltonen, Kurkinen, Looby, Saksala ja Salonen keikkailtiin paljon, mm. Helsingissä Natsalla Kasarminkadulla ja Hämäläisten talolla Kampinkadulla, kunnes kesällä 1971 tapahtui taas kokoonpanonmuutoksia. Tällä kertaa Saksala sai lähteä, mutta ennen kuin Looby varsinaisesti vaihtui saksofonisti / huilisti Raimo ”Valtsu” Walleniin, yhtye myös kokeili kahdenkin kitaristin mahdollisuutta Järvisen vieraillessa muutamilla keikoilla Kurkisen rinnalla.

Loppuvuodesta 1971 Salosen ja Kurkisen musiikilliset ideat ja tavoitteet alkoivat kääntyä enemmän ns. progressiivisen rockin suuntaan sekä levytyssuunnitelmiin. Aaltosen kielitaidottomuus ja soittotyyli koettiin esteinä tällaiselle kehitykselle, joten Aaltosen aiempien rötösten johdosta tullut vankilatuomio toi sopivan tilanteen rumpalin vaihtamiselle, ja tilalle tuli espoolainen Markku ”Make” Luukkanen. Hän oli ennen Kalevalaa soittanut Harri Saksalan Nälkä-yhtyeessä, ja myös Saksala liittyi tuossa vaiheessa uudestaan Kalevalan jäseneksi. Saksala on myöhemmin muistellut: ”Se muuttui sellaisesta hieman Santana-tyylisestä jutusta progeen Remun jouduttua ’kaappiin’ ja Kurkisen Matin alkaessa säveltämään”. Pakollinen tauko auttoi uusien suunnitelmien muodostumista. Kalevalan materiaali alkoikin vuonna 1972 olla kokonaan omaa tuotantoa Kurkisen säveltäessä ja Saksalan hoitaessa sanoitukset.

”Jossain vaiheessa alettiin Kurkisen kanssa digata ihan toisenlaisia juttuja”, kertoo Salonen muistelmateoksessaan vuonna 2001. ”Haluttiin oppia soittamaan ihan oikeasti, tuli kai sellainen progekausi. Meidän mielestä Remu ei osannut soittaa rumpuja pätkääkään, ja me haluttiin bändiin joku oikea rumpali. Remu oli tosi kova auktoriteetti, ja me pelättiin kertoa sille, että me ei haluttu enää soittaa sen kanssa. Remu oli mulle mielettömän hyvä frendi ja diggasin sitä tyyppiä. Remu luotti meikäläiseen, ja nyt mun piti rikkoa sen illuusio. Sitten kytät nappas Remun koppiin. Oli tullut se odotettu tilaisuus, jolloin toisen meistä oli uskallettava kertoa Remulle, mitä mieltä me asioista sillä hetkellä oltiin”.

Kalevalan varsinaisesti toisen kokoonpanon syntyyn liittyy välillisesti se historiallinen seikka, että yhtyeestä erotettu Remu Aaltonen kokosi uuden trion ympärilleen basisti Krister ”Cisse” Häkkisen ja Ilkka ”Ile” Kallion kanssa. Nimellä Hurriganes toiminut ryhmä aloitti loppuvuonna 1971 soittaen ensimmäisen keikkansa uudenvuoden aattona Helsingissä. Remu kommentoi eroaan Kalevalasta Intro-lehdessä joulukuussa 1971: ”Nyt mä oon tyytyväinen, että se homma loppu. Meillä rupes jo oleen musiikillisiakin erimielisyyksiä. Mulla ei ole mitään halua puhua Kalevalasta pahaa, niin että en puhu. Ei meidän homma kokonaan musiikkijutuista hajonnut, kyllä siinä muutakin on takana”. Remu jatkoi Hurriganesin sekä varhaisemman Kalevalan, ja uuden (proge)tyylisuunnan eroista: ”Me soitetaan tanssittavaa musaa. Hulluja sellaiset bändit, jotka menee esittämään tanssipaikoille pilvimusaa”.

Kesäkuussa 1972, Helsinki-päivän aattona Nordenskiöldinkadun Jäähallissa järjestetyssä pop-konsertissa Kalevala oli Wigwamin ohella mukana toisena kotimaisena yhtyeenä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Julius Heikkilä arvioi niin pitkään ja analyyttisesti pääakteja, brittiläisnimiä East of Eden sekä Slade, sekä ruotsalaista Pugh Rogefeldtiä, että joutui lopuksi tilanpuutteen takia vain toteamaan lyhyesti, että molempien kotimaisten yhtyeiden ”voidaan katsoa ulkolaisessa seurassa pärjänneen erinomaisesti”.

Ensimmäisen albumin julkaisu

Love Recordsin saama huomio 1970-luvun alkuvuosina oli herättänyt muidenkin levy-yhtiöiden kiinnostuksen suomalaisten uusien nousevien bändien julkaisuun. Fazer-konsernin levy-yhtiö Finnlevy perusti 1971 ”kokeellisemmalle pop-musiikille” UFO-levymerkin, jolla julkaistiin esimerkiksi Woodoon, Matti Oilingin ja Lemonin albumit. 1972 yhtiö palkkasi pop-tuottajakseen kitaristi Jukka Haurun: ”…tossahan meillä on oma [Jukka] Tolonen”, muisteli Hauru myöhemmin Finnlevyn toimintaa. Espoolaisten Haurun ja Kurkisen yhteyden kautta Kalevala päätyi Finnlevyn artistiksi. Kesällä levytettiin niin Haurun ensimmäinen albumi [Information] kuin Kalevalan debyytti People No Names. Ne kuitenkin julkaistiin normaalisti Finnlevy-labelillä; UFOn tarina jäi kaiken kaikkiaan vain viiden levyn mittaiseksi. 


Kalevalan levyn kaikki kappaleet ovat Kurkisen säveltämiä, Saksalan huolehtiessa sanoituksista. Tosin lähes puolet raidoista on instrumentaaleja. Huomionarvoista on sekin, että vierailijana albumilla soittavan Olli Ahvenlahden piano-osuudet ovat varsin merkittävässä roolissa; esimerkiksi pääosin hitaana etenevällä Where I'm from -kappaleella piano on pääosassa. Sanoitukset käännettiin Finnlevyn tuotantopäällikkö Toivo Kärjen toiveesta kuitenkin englanniksi, ja käännöstyön hoiti Mats Huldén. Albumi jäi loppujen lopuksi kuitenkin melko vähälle huomiolle, kun se julkaistiin syksyllä 1972. Mutta myöhemmin se on kohonnut arvostetuksi kitaraproge-klassikoksi, josta on myös tullut haluttu kansainvälinen keräilykohde. Hyväkuntoinen yksilö on ollut arvoltaan suomalaisten keräilylevyjen kärkijoukossa vuosikymmeniä.

Arviot levystä olivat positiivisen sävyisiä, joskin samalla hieman pettyneitäkin. Tommi Liuhala totesi Ilta-Sanomissa lyhyesti, että ”Kalevala osoittaa rotevalla kiekollaan kuuluvansa maamme jytäyhtyeiden ehdottomaan kärkeen”. Hän piti sovitusten ”hienoista ideoista”, mutta jäi kaipaamaan sooloihin ”kärsivällisempää kehittelyä”. Musa-lehden Tapio Korjus moitti levyn äänitystä ja soundia, ”joka paikoitellen on todella kehno”. Hän piti levyä kuitenkin paljon parempana kuin juuri kukaan oli uskaltanut odottaa ja piti varmana, että yhtye pystyy jatkossa paljon parempaankin. Erityisesti Korjus nosti esiin Matti Kurkisen ansiot säveltäjänä (”taidokkaita ja varsin omaperäisiä sävellyksiä”) sekä ilmeikkäänä ja taitavana kitaristina. Seuran Popstop-palstalla albumia pidettiin kunnianhimoisena (”mikä ei totta vie ole pahasta”) ja ”paikoin herkullisena”. [-] ”Toivottavasti kansa käy pyydyksiin, ei se ainakaan pety musan suhteen. Jos tämänkaltaisen musan ystäviä nyt yleensä on tarpeeksi tänä Sweetin aikakautena”, Seuran kirjoittaja jatkoi.

Lido Salonen oli Seura-lehden haastattelussa varsin jalat maassa kehuista huolimatta: ”Arvostus ja kiinnostus nyt voivat jonkin verran kasvaa, kun kriitikot kehuvat levyä, mutta ainakaan työtilaisuudet eivät lisäänny”. Hän kertoi yhtyeen olevan ”tavallaan tyytyväisiä” levyyn, mutta vakuutti sen olisi voineen olla paljon parempi: ”Meillä oli pahimpana haittana ajan puute: levyä varten oli studioaikaa neljä kertaa kahdeksan tuntia. Se on ehdottomasti liian vähän”.

Vuonna 1994 Kalevalasta artikkelin Vinylmania-keräilylehteen kirjoittaneen Timo Rauhanniemen mukaan albumi oli ”muutamista heikkouksistaan huolimatta varsin mainio ja ennen muuta omailmeinen progelevy”. Myös hän nosti esiin Kurkisen ”omaleimaiset ja hienot sävellykset” ja tämän ”hienon kitaroinnin”.

Syksyllä levyn julkaisun jälkeen Kalevalaan liittyi Kajaanista Helsinkiin muuttanut huilisti / saksofonisti Sakari Kukko. Huhtikuun lopulla Kulttuuritalolla järjestetyssä Rauhan Viikon konsertissa Kalevala esiintyi edukseen. Ilta-Sanomien Tommi Liuhala totesi yhtyeen ”jatkuvasti omaksuvan musiikkiinsa rohkaisevia uusia piirteitä”, ja nosti nimenomaan Kukon saksofonityöskentelyn vahvasti esiin, Kurkisen ja Saksalan ohella. Liuhala jopa piti ”merkittävimpänä antina” yhteen uutta, suomenkielistä ”laulupuolta”.

Kesällä 1973 Luukkasen siirryttyä espoolaisen, PopSM-yhtyekilpailun voittaneen Vanha Isäntä -yhtyeen rumpaliksi, palasi Affe Forsman Kalevalaan. Tämäkään kokoonpano ei jäänyt pitkäikäiseksi. Jo keväällä 1974 Salonen kertoi Waldemar Walleniukselle Musa-lehden haastattelussa, että yhtye ”kuivahti” Saksalan liityttyä päätoimisesti Punainen Lanka -yhtyeeseen. 
Salonen myös valotti hieman lisää yhtyeen suhdetta levy-yhtiöön: ”Finnlevyn toiminta suuntautuu niin muille tahoille, ettei siellä oikein homma luistanut. Kärjen Topi sanoi, ettei heidän kannata tehdä tällaista; että sitä levyä myytiin vain 500 kappaletta. Minä yritin puhua, että eihän sitä edes mainostettu, niin Topi vain sanoi, että kyllä jengi tietää että levy on ilmestynyt. Ehkä jonkun Irwinin [Goodman] kohdalla on näin, mutta…Joka tapauksessa, eihän se mikään huono levy ollut”.


Kokoonpano Salonen-Kurkinen-Saksala-Forsman-Kukko ehti – jälkipolvien onneksi – kuitenkin vierailla YLEn Liisankadun studioilla toteutetussa suorassa konserttisarjassa heinäkuussa 1973. Tässä hyvin mielenkiintoisessa sessiossa yhtye esitti suomenkieliset kappaleet Antti, Jokaiseen jokaiseen, Myrskyä pakoon ja Verkossa. Näistä kaksi ensin mainittua olivat täysin uutta, julkaisematonta Kurkinen / Saksala -tuotantoa, muiden kahden ollessa tuttuja People No Names -albumilta (Escape From The Storm, In the Net). 


Uusi solisti, toinen albumi, sama yhtiö

Loppukesällä 1974 Kalevalassa vaikuttivat alkuperäinen rumpali Beaver Aitto-oja, joka oli soittanut välillä (Tarmo Halisen ohella) Noidannuoli-yhtyeessä, sekä Jigsaw- ja Orient Express -yhtyeissä vaikuttanut basisti Ari Vaahtera, Lido Salosen siirryttyä toiseksi kitaristiksi. Mukaan pyydettiin solistiksi (jo vuosia aiemminkin hommaan ajateltu) rumpali / laulaja Urpo ”Zape” Leppänen, joka vapautui silloin hajonneesta, Dave Lindholmin kanssa esiintyneestä Orfeus-yhtyeestä. Keväällä 1975 tämä uusi kokoonpano oli valmis levyttämään Kalevalan toisen albumin Boogie Jungle, joka julkaistiin näyttävästi alkukesästä uudella HiHat-levymerkillä.

Edellä mainitussa Musa-haastattelussa Salonen vielä kiisti, että yhtye tekisi uuden albumin Finnlevylle: ”Ei. Finnlevy antoi meille kenkää”, mutta Walleniuksen kysymykseen ”Lovelleko teette seuraavan?” hän totesi: ”Saa nyt nähdä, mutta asia on kuitenkin niin, että mieluimmin on kokonaan tekemättä, kuin vetää homman läpihuutojuttuna”. Tyylimuutoksesta hän sanoi: ”Me soitimme tanssipaikoissa tuollaista jazzfunkya, eikä sitä aina digattu. [-] Ehkä teemme jotain vieläkin simppelimpää – nimenomaan tanssipaikkoja silmälläpitäen”. Wishbone Ash -vaikutteet hän kielsi (”emme juuri tunne bändin tyyliä”), mutta tunnusti kyllä aiemmat suosikit Jeff Beckin ja Heads, Hands & Feet -yhtyeen.

HiHat perustettiin siis keväällä 1975, Fazer-konserniin [Finnlevyn ohella] kuuluneen Finndiscin alaisuuteen. Label oli yksi selkeimpiä yrityksiä operoida tuottajana Love Recordsin asettaman haasteen mukaisesti ajan hermolla olevan ja taiteellisesti kunnianhimoisen kotimaisen rockmusiikin alueella. Yksikön vastaavaksi tuottajaksi nimettiin Tommi Liuhala, joka oli tunnettu Ilta-Sanomien musiikkitoimittajana. Toiminta lähti käyntiin neljän albumin samanaikaisella julkaisulla, joista yksi oli siis Kalevalan toinen albumi. Liuhala kirjoitti jokaisesta neljästä uutuudesta tabloidsivun mittaiseen mainokseen, jossa Kalevalan kohdalla totesi Boogie Junglen olevan varhaisesta bluesrock-trio-tylistään edelleen kehittyneen bändin ”uutta ilmettä, jenkkiläiseen country-funk -tyyliin”.

Uuden labelin – tavallaan siis ihan yhtiön – starttia juhlistettiin isolla konsertilla Helsingin Tavastia-klubilla toukokuussa 1975. HiHatin perustaminen ylipäätään herätti paljon huomiota, ja epäilemättä Kalevalaan kohdistui satsauksen suurimpia odotuksia. Helsingin Sanomien jazzkriitikkona tunnettu Lauri Karvonen oli kuitenkin hyvin pettynyt julkaisukonsertin antiin ja katsoi aiheelliseksi arviossaan myös kommentoida Love-kontekstia: ”Jotkut ovat olleet näkevinään HiHatin tavoitteissa yhtäläisiä piirteitä Love Recordsin toimintojen kanssa, mutta ainakin toistaiseksi tuollaiset ajatukset tuntuvat aika omituisilta. Tosin Love Recordskin syytää toisinaan ilmoille melkoista roskaa (Juice Leskinen), mutta tekee sentään vastapainoksi varsin korkeatasoistakin musiikkia (mm. Kaj Chydeniuksen laulut).

HiHatin alkuesittely Tavastialla tuntui nimittäin melkoisen roskaiselta, kun taas ilon aiheet jäivät melkoisen vähiin. [-] Useimmat muusikkomme eivät tunnu hallitsevan sähkötekniikkaa, ja akustiikka on aivan vieras käsite. Siksi en kuullun perusteella ole kovin halukas voimakkaisiin tuomioihin, vaikkakin kuuloärsykkeet enimmäkseen olivat kiduttavia.”
 Karvonen nostaa arviossaan positiivisessa sävyssä esiin vain Vanha Isäntä -yhtyeen, eikä esimerkiksi mainitse Kalevalaa lainkaan.

Soundin Mikko Montonen taustoitti Boogie Jungle -arviossaan yhtyeen lähiaikojen historiaa, ja vertasikin albumia debyyttilevyyn People No Names (vaikka ensin totesikin, ettei moiseen ole syytä): ”Nykyinen Kalevala on musiikissaan paljon selväpiirteisemmillä linjoilla ja muusikot itsekin tuntuvat tietävän paljon paremmin mitä tekevät. Mitään itsensä myymistä ei bändi toki ole tehnyt musiikillisesti, vaan kuuluu ilman muuta maamme bändien korkeimpaan kärkipäähän. Yhtyeen jäsenet osoittavat tuntevansa toisensa erinomaisesti, ja bändin soundi on todella voimakas ja yhtenäinen. Biiseissä on tarkan suunnittelun ja viimeistelyn leima, mutta ne eivät toki ole muuttuneet konemaisiksi, vaan elämä ja maanläheisyys ovat säilyneet. Sävellykset ovat värikkäitä ja niissä ei ole eksytty monimutkaisuuksien sokkeloihin. Mitään yksitoikkoista jytäjumputusta ei Kalevalan musiikki tietenkään ole, mutta yhtye vaikuttaa nyt selvittäneen oman linjansa paremmin kuin aikaisemmin ja tältä pohjalta on pystytty kehittämään onnistuneita sävellyksiä”. 


Montonen jatkoikin vertailulinjoilla: ”Musa on paljon helpommin omaksuttavissa kuin Kalevala aikaisemmin”. Ylipäätään Boogie Jungle ylitti hänen mielestään suuret ennakko-odotukset täysin, ja Montonen toivoi lopuksi edelleen, että edistyksellinen suomalainen rock myisi silloista asiantilaa paremmin. ”Pahuksen hyvä levy” löytyy arvion loppukaneettina. 
 Suosikin ”Mammutti-LP-arvostelut” -palstalle kirjoittanut nimimerkki Washerwoman oli Montosen kanssa samoilla linjoilla yhtyeen linjan löytymisestä: ”Boogie Junglen Kalevala on eheä, tuntuu kuin minuus olisi löydetty ja musiikinteon otteet ovat varmat”. Toisaalta hänen mielestään ”Kalevalaa ei voi kehua suunnattoman omaperäiseksi kokoonpanoksi. [-] Vain noin puolet levyn urista jaksaa pitää mielenkiintoa pitempään yllä”. Levy oli Washerwomanin mielestä ”hengähdys niistä mahdollisuuksista, joita nykyisellä Kalevalalla on, jos intoa ja yrittämisen halua vielä riittää”. Seura-lehden Eero Nokela kirjoitti levystä isosti pahoitellen vasta aivan vuoden lopussa. Hänen näkemyksellään levy oli ”harvinaisen mielenkiintoinen, ja korkeatasoinen suomalaisen bändin englanniksi tekemä levy. [-] Kauttaaltaan niin makoisaa ja täysipainoista kuultavva, ettei siitä voi erotella jyviä akanoista”.

Kitaristi Matti Kurkisen poismeno

Matti Kurkinen oli alkanut herättää kitaristina kiinnostusta alan piireissä hieman laajemminkin. Vanhan koulukaverinsa Pekka Pohjolan myötä hän pyöri Helsingin klubiympyröiden jami-tilaisuuksissa, joista yhdestä päätyi esitys jopa julkaisuksi asti. Tavastia-klubin torstaijazz-illoissa toisinaan soittanut kvartetti Matti Kurkinen-Pekka Pohjola-Jukka Gustavson-Tomi Parkkonen oli mukana, kun kyseisen klubin tarjontaa esitellyt kooste Tavastia-live! julkaistiin keväällä 1980, kohtalonomaisesti nimetyllä Criminal-levymerkillä. Kvartetin tallenne on vuodenvaihteesta 1974/75, ja jammailun pohjana on Gustavsonin kappale ”Kasvamisen koetuksia”.

Saksofonisti / säveltäjä Eero Koivistoinen julkaisi ensimmäiset beat/funk-vaikutteiset levynsä 3rd Version ja Wahoo! alkuvuodesta 1973, ja viimemainitulle hän buukkasi mukaan myös Kurkisen. Lyhyesti solistinakin esiintyvä kitaristi soittaa levyn kahdella raidalla.

Kalevalan valmistautuessa syksyn 1975 keikkoihin sai Matti Kurkinen kesäkuussa yllättäen surmansa liikenneonnettomuudessa. Hyvän ystävän ja pääsäveltäjän kuolema ei kuitenkaan lannistanut yhtyettä. Seura-lehdessä esiteltiin kesällä yhtyeen suunnitelmia: ”Syyskuussa Kalevala aloittaa rajummin kuin koskaan. On rakennettu Boogie-viidakkoshow. Se tarkoittaa sitä, että alkuillan yleisöä viihdyttää Horseshoe-niminen uusi bändi, joka soittelee mukavan kevyttä country-rockia. Sitten tulee Kalevala, jytinää ja tehostetta. Kamoja on käyty hankkimassa Englannista asti, ja japanilaiset räätälit survovat kaiken aikaa esiintymispukuja, joissa sisiliskot vilistävät, ja muuta sellaista mukavaa. Se on elämys…”. Salonen kommentoi kehittelyä henkilökohtaisesti: ”Popmuusikot ovat suhtautuneet ammattiinsa liian juhlavasti. Jytää on yritetty tehdä kuin klassista musiikkia. Ja kuitenkin pop-musiikki on nimenomaan viihdettä, showta”.


Yhtye esiintyi mittavan artistijoukon kera syyskuussa 1975 hyvin huomiota saaneessa Matti Kurkisen ja laulaja / lauluntekijä Pekka Strengin muistokonsertissa Kulttuuritalolla. Konserttia mainostettiin aluksi vain ”pelkkänä” HiHat-konserttina, mutta sen mainontaan ilmestyi myös Loven logo, ja muistokonserttistatuksensa se sai ns. viidakkorummun myötä. Konsertissa esiintyivät HiHatin artisteista Kalevalan lisäksi Maru & Mikael sekä Vanha Isäntä ja Loven artisteista puolestaan Jukka Tolonen yhtyeineen, Albert Järvinen Trio (basistina Heikki ”Häkä” Virtanen ja rumpalina Reino ”Reiska” Laine) sekä keikkailunsa tuolloin jo lopettanut, Dave Lindholmin, Pave Maijasen ja Affe Forsmanin muodostama Rock ’n Roll Band. 
 Pitkäksi venyneen konsertin päätteeksi jäi viimeisenä esiintyneelle Kalevalalle aikaa vain yhden kappaleen esittämiseen. ”Kalevalan ainut kappale vedettiin vauhdilla, mutta liian voimakkaan volyymin vallitessa” kirjoitti Julius Heikkilä Helsingin Sanomien arviossaan.

Kalevalan musiikillinen tyyli oli kuin olikin muuttunut hieman suoraviivaisempaan ilmaisuun, Kurkisen ja Salosen vastatessa sävellyksistä. Markku ”Mace” Pohjankyrö teki syksyllä Musa-lehden artikkelissaan kantansa yhtyeeseen selväksi jo heti alussa, otsikkoa (”Kalevala – huippubändi Suomesta”) myöten: ”Kaikki asiantuntijat varsin hyvin tietävät yhtyeen olevan todellinen helmi kaikenkarvaisten yrittäjien joukossa. [-] Kokoonpanon musiikki tarjoaa todella korkeatasoisen ja omaperäisen vaihtoehdon jonkinlaista anemiaa potevalle kotomusiikillemme”.

Matti Kurkisen odottamatonta kuolemaa Pohjankyrö kommentoi, että vaikka uuden linjan keskeisen rakentajan poistuminen oli voimakas isku periaatteellisella tasolla yhtyeelle, ei se kuitenkaan merkinnyt musiikillisen riman alentamista. Pohjankyrö piti bändin jatkamispäätöstä ”helpotuksena, sillä useat muut Suomessa seurailevat rockin nostalgia-aaltoa ja toteuttavat musiikissaan vanhakantaisia kliseitä, Kalevalan paiskiessa täysin omaa ja tuoretta progrock -synteesiään, mikä saa muut alan yrittäjät tuntumaan krepiltä”. 
 Pohjankyrö myönsi, että yhtyeen musiikin luonnehdintaa ”amerikkalaissoundiseksi” voi pitää osuvana juuri siksi, ettei sille löydy vertailukohdetta kotimaasta. Lehdistökommenteissa käytetyt rinnastukset ”Wishbone Ashin melodisuus, Little Featin voima ja jimihendrixmäinen kitarasoundi” kuvasivat Pohjankyrön mielestä ”aika hyvin joitakin Kalevalan musiikin elementtejä”. Oman ”progrock”-terminsä hän yhdytti Johnny Winterin tapaan käsitellä bluesin ja rockin elementtejä. Uuden albumin musiikin Pohjankyrö totesi olevan ”rockia, mihin on sovitettu onnistuneesti aineksia aiemmalta progressiiviselta kaudelta”.

Erityisempää lentoonlähtöä ei kuitenkaan tapahtunut – em. Seura-artikkelissakin viitattiin, että ”kaiken aikaa odotellaan myös, että keväällä ilmestynyt älppäri Boogie Jungle alkaisi kipuamiseen listoille” – joten vuoden 1976 vaihteessa päätettiin kokoonpanoa täydentää Kurimus-yhtyeessä soittaneella kosketinsoittaja Raimo ”Klenkka” Karimalla. Keväällä ilmestyi tällä kokoonpanolla äänitetty Salosen, Leppäsen ja Suomeen asettuneen irlantilaisen Peter O’Neillin kirjoittama single Playground / Lighthouse.

Soundin single-arviot toukokuussa tehnyt nimimerkki Luigi Hämeenoja [Harri Rinne] kehui yhtyeen soittotaitoa ”maukkaaksi” ja piti b-puolen Lighthousea bändin parhaisiin kuuluvana: ”A-puolella ollaan juuri siinä yliyrittämisen rajalla, mutta B tosiaan… En väitä, että se mullistaisi maailman, mutta helvetin hyvä se on”. Samassa numerossa Waldemar Wallenius ylisti Zape Leppäsen haastattelun yhteydessä samaa singleä: ”Siinä on ensinnäkin sitä dynamiikkaa, jäntevyyttä ja tukevuutta, että moista ei Wigwamin ohella ole täällä juuri kuultu. Biisit ovat mielenkiintoisen ’teräviä’ ja purevia, linjakkaan melodisia ja jänniä yksityiskohtia sisältäviä, mutta vasta bändin intensiivinen soitanta ja täysipainoinen tuotanto (bändin omaa työtä sekin) tekevät levystä lopullisesti sen moitteettoman makupalan mitä se on”.

Suosikin singlet arvioitiin tuolloin palstalla ”Kuukauden Pick-up Paroni”, ja lokakuussa asialla vieraili dj Lisko [Heikki Linko]. Hieman ristiriitainen kirjoitus alkoi vertailulla: ”Siinä missä [edellä arvioimansa] Alwari T musisoi helppotajuisella linjalla, siinä Kalevala jyrää raskaammalla ja monimutkaisemmalla tyylillä. Ja hyvin jyrääkin. Mutta epäkaupallisemmin, tosin tällä levyllä on selvästikin pyritty ’tanssittavampaan’ suuntaan – ja epäonnistuttu. Kalevala on tämänkin levyn jälkeen sama vanha kunnon Kalevala. Onneksi”.

Keväällä tehdyssä Soundin haastattelussa Zape Leppänen luonnehti yhtyeen tilannetta singlen levytyksen aikoihin: ”Tärkeintä tällä hetkellä on se, että ollaan saatu puolen vuoden aikana ajetuksi bändiin sisälle jätkä joka toimii, ja ollaan saatu tehdyksi yksi single, joka on aika erilaista kamaa verrattuna siihen, mitä Kalevala on koskaan tehnyt. Nyt Kalevala alkaa olla voimissaan”. Lopuksi Leppänen summasikin: ”Kalevalalla on nyt sellainen kokoonpano, että sitä pystyy koko ajan muokkaamaan. Ja mitä seuraavaan albumiin tulee, niin materiaalia on jo kertynyt ainakin yhden, ellei kahden levyn verran, ja koko ajan tulee lisää”.

Totta onkin, että Kariman kosketinosuudet (piano, syntetisaattori) ovat singlen molemmilla raidoilla keskeisessä roolissa. Hän ei kuitenkaan viihtynyt kokoonpanossa kovin pitkään, sillä syksyn keikoilla hän ei ollut enää mukana. Tilalle löytyi kokkolalainen Kari Vahtiala. Hänkään ei ollut mukana kauan, ja yhtye ryhtyi kolmannen albuminsa levytykseen nelimiehisenä. Keväällä, äänitysten jälkeen, kokoonpanoon tuli mukaan pitkään Dave Lindholmin kanssa soittanut kosketinsoittaja Heikki ”Hessu” Hiekkala. Hän muisteli vuosia myöhemmin tuota vaihetta: ”Lido Salonen kyseli onko minulla mitään tekemistä, ja eihän minulla ollut. Hän tarjosi paikkaa Kalevala-yhtyeessä, ja lähdin oitis messiin, vaikka Kalevala olikin hyvin sekavassa tilassa. Plussapuolella painoivat päätöstä tehdessä valmiit kiertueet Puolaan ja Ruotsiin”. Ensimmäiset Puolan keikat tehtiin huhtikuussa 1977, jolloin taltioitiin mm. puolen tunnin ohjelma sikäläiselle tv-kanavalle Gdanskissa. Kolmen viikon kiertue tapahtui hieman myöhemmin kesällä, heinäkuussa.

Viimeinen albumi ja ulkomainen kiinnostus

Juuri ennen albumia ennakoineen singlen Highland Temple / Silver Fish julkaisua kesäkuussa Lido Salonen kommentoi Ilta-Sanomissa yhtyeen tilannetta. Toimittaja Juho Juntusen todettua, että ”Kalevala on opittu tuntemaan raskaana proge-yhtyeenä”, jonka levyt ”eivät ole loisteliaasti myyneet”, jatkaa Salonen: ”Se johtuu kai siitä, että meidän musiikkiamme on pelätty. Saimme progebändin maineen, ja musiikkimme oli liian vaikeaa”. [-] Nykyään me tavoitamme suuremman yleisön kuin ennen. Musiikkimme on monipuolistunut jopa niin paljon, ettei sitä voi luokitella progeen tai heavyyn tai sellaiseen”. Jatkon suhteen Salonen oli varsin positiivinen myös musiikin suhteen: ”Varsinaisen kuvan kehityksestämme saa uudelta singleltämme, joka ilmestyy jo ennen juhannusta”.

Toisaalta musiikkibisneksen karu maailma oli hänelle hyvin selkeää: ”Touhu on tällä alalla lyhytjännitteistä, ja muusikot elävät kädestä suuhun. Se johtuu kai osaksi siitä, että levy-yhtiöt eivät uskalla sijoittaa fyrkkaa muuhun kuin humppapohjaiseen musaan. Sen tietää nimittäin myyvän varmasti tässä maassa. Vika on myös suomalaisessa tanssilavakulttuurissa, lavoilla ei ole ajateltu yleisön viihtyvyyttä. Yleisö on myös opetettu kieroon tähtikulttiin, mikä tekee tuntemattomien yhtyeitten työn vaikeaksi”.

Kalevalan viimeiseksi jäänyt albumi Abraham’s Blue Refrain julkaistiin Fazer-konsernin sisällä Finndisciltä Scandialle siirretyllä ja toimintaansa supistaneella HiHat-labelilla vasta loppuvuodesta 1977, Kalevala Orchestra -nimellä. Levyn vastaanotto oli lähes huomaamaton ja varsin laimea. Yllättäen se ohittui niin Soundin kuin Suosikinkin levyarviosivuilta. Musan Olli-Matti Oinonen valitteli, että yrityksistään huolimatta ”en saa oikeastaan kiinni koko touhusta. [-] Likaista, aggressiivista, neuroottista meininkiä jossa ei ole sisältöä? Kohkaamista vailla merkitystä?”. Oinonen nosti singleraidoilla olevan Kariman kosketinsoitinosuudet esiin ja toivoi niiden mukanaoloa koko levyllä, ”jolloin albumin kokonaiskuva olisi huomattavasti eloisampi”. Hän piti kokonaisuutta nyt ”yksioikoisena”, johon ”hysteerisen kiireinen kilpasoittomeininki” toi mukaan ”mekaanisuuden ja kylmyyden”. Mukana olleet singleraidat Playground ja Lighthouse olivat Oinosenkin mukaan ”kiistämättömiä helmiä”.

Markku Jokipii Rondossa oli ehkä vieläkin suorapuheisempi: ”Kalevalan ongelma on se, että sen edustama taiteenala on ilmaisullisesti paljossa loppuunkäytetty. Taito ei enää pysty pelastamaan kyllästyneen korvan väsymykseltä: tekijät ja vastaanottajat ovat käyttäneet arsenaalistaan huomattava osan”.

Salonen kertoi vuonna 2001 julkaisuissa muistelmissaan tästä vaiheesta: ”Finnlevyn mogulit halusi Kalevalalta jatkoa Boogie Junglelle. Olin surullinen Kurkisen kuolemasta ja sävelsin synkänsävyisiä biisejä. Zape oli mukana muusana. Mua huolestutti Beaverin kaman käyttö, joten kaikki uudet biisit oli siitäkin syystä negatiivisia. Biisien nimiä olivat Brown’ll Might Suit You, Abraham’s Blue Refrain ja Forever Train. Joukossa oli yksi positiivinenkin biisi Playground. Se pärjäsi hyvin European Pop Juryssa [Euroopan radioliitto EBU:n ”levyraati”]. Albumista tuli pohtiva ja surullinen. Ranskassa siitä kuitenkin digattiin”. 


Levy julkaistiinkin lisensioituna ranskalaisen levy-yhtiön Crypton kautta eri puolilla Eurooppaa. Suomessa vieraillut ranskalainen Ange-yhtye kiinnostui Kalevalasta jopa niin rutkasti, että se otti yhtyeen lämmittelybändikseen Ranskan kiertueelle keväällä 1978. ”Eihän siitä kiertueesta jäänyt rahaa käteen, mutta jännää se oli”, muisteli Heikki Hiekkala myöhemmin. ”Sai hyviä kokemuksia ja huomasi, että eivät ulkomaiset bändit ole suomalaisia kummempia. Täältä pohjoisesta on vain niin vaikea lähteä liikkeelle”.

Kalevala teki vielä syyskesällä lyhyen kiertueen Ruotsiin ja Tanskaan, kunnes syksyllä 1978 huonon kotimaan keikkatilanteen vuoksi hajosi lopullisesti.

Muusikoiden myöhemmistä vaiheista

Kalevalan hajottua Lido Salonen siirtyi pyörittämään Hannu ”Kala-Hande” Salakan kanssa jo hieman aiemmin perustettua Rodeo-ohjelmatoimistoa. Myöhemmin Salonen teki pitkään yhteistyötä vaimonsa Hanna Ekolan kanssa, toimien useilla tämän levyillä niin muusikkona, sovittajana kuin tuottajanakin.

Zape Leppänen jatkoi yhteistyötä Ari Vaahteran kanssa Limousine-yhtyeessä, johon kuuluivat lisäksi entinen Jig-Saw -kitaristi Jukka ”Krisu” Ristseppä ja Hullujussi-yhtyeessä mukana ollut kosketinsoittaja Tapio Niemelä. Yhtye julkaisi keväällä 1979 Leppäsen ja Vaahteran säveltämän ja Jim Pembroken sanoittaman singlen Corruption, joka ei kuitenkaan poikinut jatkoa, sillä sekä Leppänen että Vaahtera siirtyvät Dave Lindholmin Bluesounds-yhtyeeseen jo kesällä 1979. Bluesounds teki neljä varsin menestynyttä albumia ja muutamia singlejä vuosina 1979–1982. 


Ainoaksi jääneen sooloalbuminsa Stereo World Zape Leppänen julkaisi vuonna 1984 (Johanna). Limousine-nimeä Leppänen kuitenkin piti ”sivussa” jossain määrin, ja vuonna 1981 yhtye julkaisi suomenkielisen singlen Rakkautta / Tämä yö (CBS). Aiempi Corruption-single tuli esiin vuoden 1994 Love-kokoelmaboksissa Anna mulle lovee. Ari Vaahtera julkaisi vuosina 1981–1997 kuusi omaa albumia (yhden niistä yhtyenimellä Poptones) ja toimi myös tuottajana (mm. Poverty Stinks, Pansies, Good Evening Manchester). Vuosina 1991–1998 Vaahtera soitti Kauko Röyhkän yhtyeessä.


Aitto-oja ja Hiekkala puolestaan liittyivät 1979 voimakkaassa nosteessa olleen Timo Kojon bändiin, osallistuen osittain myös erinomaisen vastaanoton saaneen So Mean -debyyttialbumin levytykseen. Aitto-oja kävi jo ennen Kojo-projektia soittamassa rummut Hurriganesin vuoden 1978 albumille Hanger. Hiekkala puolestaan perusti levyttäneenkin Helsingfors Café Duon yhdessä laulaja / klarinetisti Calle Lindholmin kanssa ja toimi myös jonkin aikaa pianistina Remu Aaltosen All-Stars -yhtyeessä – nimenomaan sen alkuvaiheessa, minkä myötä Aaltonen siirtyi rockista hieman jazzikkaampaan, sekä suomenkieliseen materiaaliin.


Kari Vahtiala menestyi Syksyn Sävel -kilpailussa 80-luvulla kahdesti finaalitasolle asti. Vuonna 1984 hän sijoittui kolmanneksi instrumentaalisävellyksellään Annikan uni, minkä hän myös itse esitti. Kolme vuotta myöhemmin sijoitus oli pykälää parempi, eli toinen. Silloinen kappale oli ”uutena ihmeenä” tietokoneohjelmointia hyväkseen käyttänyt, niin ikään instrumentaali Maininkeja.


On myös syytä mainita tässä yhteydessä Remu Aaltosen ensimmäinen sooloalbumi No Panic (1978 / Sonet), jonka sessiossa Lido Salonen toimi leadkitaristina, Beaver Aitto-ojan soittaessa rumpuja. Mainittakoon myös, että basistina oli Tasavallan Presidentti- ja Wigwam -yhtyeissä soittanut Måns ”Mosse” Groundstroem. Salonen kertoo muistelmissaan, että levyn kappaleet ovat varsinaisesti hänen tekemiään, mutta että hän kertakorvauksella myi niiden tekijänoikeudet Aaltoselle. Levytys-yhtye teki myös yhden levyjulkaisukeikan Helsingin Linnanmäellä kesäkuussa.

Kalevala koottiin vielä kerran lyhyesti yhteen otsikolla Reunion Line-Up vuonna 1995, jolloin levytettiin viisi uutta Salosen ja Leppäsen kappaletta. Salosen ja Leppäsen lisäksi kokoonpanoon kuuluivat Hanna Ekola taustalaulussa, basisti Pekka Pohjola, kosketinsoittaja Ari Korpisalo, sekä Kimmo ”Kinde” Leskinen (ex-Smack) rummuissa. Tuloksilla kyseltiin joidenkin levy-yhtiöiden kiinnostusta julkaisuun, mutta sellaista ei löytynyt. Myös keikkasuunnitelmat tyrehtyivät, ja raidat julkaistiin vasta myöhemmin Anthology-kokoelmalla.

Kalevalan harvinaisia konserttiäänityksiä on julkaistu 2000-luvun alkuvuosina amerikkalaisella Shroom-levymerkillä. Albumilla Live In Finland & Europe 1970–1977 kuullaan Kalevalaa niin ensimmäisestä Ruisrockista elokuulta 1970 kuin YLEn Liisankadun studiolta taltioituna kesältä 1973. Osa tästä radiotallenteesta ilmestyi kuunneltavaksi YLEn Elävän Arkiston nettisivuille loppuvuodesta 2013.

Kun Matti Komulainen kirjoitti Rytmi-lehteen kesällä 2004 Kalevalan Anthology-kokoelmasta, hän pohti, ettei aika ollut vuoden 1995 Re-Unionin aikaan vielä kypsä bändin paluulle, mutta tuolloin, vajaa kymmenen vuotta myöhemmin se ehkä voisi olla. Niin ei kuitenkaan sitten käynyt.

Kalevalan riveissä soittaneista muusikoista pianisti Hessu Hiekkala kuoli vuonna 1986, rumpali Beaver Aitto-ojan menehtyessä seuraavana vuonna. Legendan mittoihin kasvanut kitaristi Albert Järvinen kuoli 1991 ja basisti Ari Vaahtera vuonna 2003. Kalevalan perustaja ja koko sen historian yhtyettä johtanut Lido Salonen kuoli vuonna 2008.

Anekdootteja

”Sitten me lähdetiin treenaan, ja mä ihmettelin että mikä jätkä! Kun se [Albert] alkoi viritteleen sitä kitaraa siinä: kaikki soundit, se tatsi mikä sillä oli kitaraan, kun se otti kielestä kiinni - multahan meinas tippua korvat päästä. Mä en ollu ikinä kuullu, että joku jätkä heittää silleen”. Remu Aaltonen (Poika varjoisalta kujalta 1984)

”Suomi on kuitenkin hyvä pop-maa – kun nimittäin otetaan huomioon maamme pienuus. Täällä on suhteellisen paljon hyviä bändejä. [-] Minusta on suorastaan hämmästyttävää, että täällä jengi jaksaa jatkuvasti yrittää, vaikka ei ole edes leipää suussa!”. 
Lido Salonen (Seura 1973)

Sanottua

”Nyt tuntuu, että Remun aikainen Kalevala on yksi Suomirockin unohdettuja levyttämättömiä suuruuksia”. Esa Kuloniemi (Soundi 2000)

”Se on aika hämmentävää, miten vähälle huomiolle tämä [ensimmäinen] Kalevala kuitenkin jäi. Se oli erittäin hyvä bändi. Kalevala parhaimmillaan oli kovempi kuin sitten Hurriganes pitkään aikaan. Siinä oli rajuutta ja alkuvoimaa”. Uuge Kojola (Albert Järvinen 2010)

”Loistavan People No Names -albumin sanoma oli niin paljon aikaansa edellä, etteivät suomalaiset heränneet sen edistykselliseen soundiin”. Markku ”Mace” Pohjankyrö (Musa 1975)

Valikoitu diskografia

Albumit

People No Names (Finnlevy) 1972
Boogie Jungle (Finndisc / HiHat) 1975 
- nämä kaksi levyä julkaistiin sekä tupla-LP:nä että (yksöis)cd:nä vuonna 1990 (Fazer Finnlevy)
Abraham’s Blue Refrain (Scandia / HiHat) 1977 (bändinimellä Kalevala Orchestra)
- cd-julkaisu (Rocket) 2010

Singlet

Rockin’ Fish / While the Fire’s Warm (Finndisc / HiHat) 1975
Playground / Lighthouse (Finndisc / HiHat) 1976 

Highland Temple / Silver Fish (Scandia / HiHat) 1977

Postuumit julkaisut

Live In Finland & Europe 1970-1977 (Shroom) 2003
Anthology (Shroomangel) 2004

Kokoelmat

Eri artisteja: Jee jee jee – Suomi-rockin arkistoaarteita (Siboney) 1998
Albert Järvinen: Patchy Moss - 30 Big Ones (Siboney) 2000

Lähteet

Artikkelin alkuperäiset kirjoittajat: Lassi Kokkonen & Pekka Nissilä


Kirjat

Esko Lehtonen: Suomalaisen rockin tietosanakirja (Fanzine 1983)

Markku Salo - Peter von Bagh - Harri Saksala: Remu - poika varjoiselta kujalta (Love Kirjat 1884)

Lido Salonen: Elämä jota en olisi halunnut elää (WSOY 2001)

Honey Aaltonen - Vesa Kontiainen - Kjell Starck: Hurriganes (Johnny Kniga 2002)
John Fagerholm - Jaakko Riihimaa: Albert Järvinen (Johnny Kniga 2010)

Lehtihaastattelut ja artikkelit

anonyymi: Kalevalaisittainko? (Intro 1/1970)
Marko Putkonen: Kalevalan olo on yhtä jouluaattoa (Intro 9/1971)
H.M.: Kalevala: Suomi on hyvä pop-maa! (Seura 5/1973)
Waldemar Wallenius: Kalevala – parasta mitä on (Musa 8/1974)
Markku ”Mace” Pohjankyrö: Kalevala - huippubändi Suomesta (Musa 9/1975)
Eero Nokela: Kalevalan viidakko-show (Seura 32/1975)
Waldemar Wallenius: Viva Zape! The story of Urpo ”Limousine” Leppänen (Soundi 5/1976)
Juho Juntunen: Suomalaista vienti-rockia - Kalevala puolalaisille (Ilta-Sanomat 11.06.1977)

Juho Juntunen: Hessu Hiekkala, koskettimet: Opetelkaa soittamaan! (Soundi 4/1986)

Timo Rauhanniemi: Suomi-rockin pahat palat, vol. 5 (Vinylmania 11/1994)

Jaakko Riihimaa: Kalevala – a little talk about the boogie (Pop #33 – 3/2006)

Konserttiarviot

Eikka: Popmuusikkojen ilta ei jättänyt ketään kylmäksi (Ilta-Sanomat 28.02.1970)

Riitta-Eliisa Laine: Hyvät ihmiset ja kunnon popparit (Helsingin Sanomat 01.03.70)
anonyymi: Jujut: Kotimaan koko kuva (Seura 11 / 1970)
Pentti Kemppainen: Rock on rajaton riemu (Intro 14/1970)

Calle Lindholm: Kotimainen mammuttipopkonsertti Kulttuuritalolla (Rytmi 1/1970)
Julius Heikkilä: Ensikertalaisilta turha vaatia täydellisyyttä (Helsingin Sanomat 26.08.1970)

Julius Heikkilä: Jäähallin popjamboree (Helsingin Sanomat 14.06.72)
Tommi Liuhala: Kotimaan kaunis kuva (Ilta-Sanomat 27.04.1973)
Lauri Karvonen: Levymaailman Hattuset (Helsingin Sanomat 16.05.1975)

Julius Heikkilä: Vaihtolämpöinen popkonsertti (Helsingin Sanomat 25.09.1975)


Muut

Seppo Bruun - Jukka Lindfors - Santtu Luoto - Markku Salo: Jee jee jee – suomalaisen rockin neljä ensimmäistä vuosikymmentä, osat 17–19 (YLE / Radiomafia 1996)
Pekka Nissilä: Harri Saksalan haastattelu 26.04.2012 (Pomusin arkisto)

Levyarviot

Tommi Liuhala Ilta-Sanomat 18.12.1972
Tapio Korjus Musa 6/1972

Eero Nokela Seura 1/1973
Washerwoman Suosikki 7/1975
Mikko Montonen Soundi 5/1975
Eero Nokela Seura 51-52/1975
Luigi Hämeenoja Soundi 5/1976
DJ Lisko Suosikki 10/1976
Olli-Matti Oinonen Musa 12/1977
Markku Jokipii Rondo 9/1977
Esa Kuloniemi Soundi 11/2000

Matti Komulainen Rytmi 5/2004

Henkilökohtaiset työkalut